| Eliksiiri |
 Lähetetty: 27.9.2006, 10:57 |
|
Teidän suhteenne on vielä aluillaan, jonka vuoksi elätte vielä toisiinne liittymisen aikaa. Meillä kaikilla on sisäänrakentuneena tunnetarpeita, joista yksi on kuuluminen johonkin joukkoon tai jollekulle; äidille, isälle, puolisolle. Sanotaan, että lapsuutemme äidit ja isät muokkaavat tämän silmän näkökykyä niin, että ihastuksemme jollain tavalla muistuttaa jotain niitten vuosien hyvää. Onko se sitten totta, tiedä häntä. 
Joskus romanssivaihe on suorastaan symbioosia, niin että ollaan sillä tavalla yhteen kietoutuneita, että kaikki on yhteistä ja mikään ei ole sinun tai minun. Symbioosi on ihana olotila, mutta usein kuitenkin epänormaali tila, varsinkin sen jatkuessa pidempää. Täytyy muistaa, että senkin jälkeen rakkautta on oltava ja sitä on toiselle annettava. Symbioosissa kumpikin tarvitsee toistaan ollakseen olemassa, tullakseen olevaksi. Hyvin helposti kaikki energia menee siihen yhdessä olemiseen, eikä se pitemmän päälle ravitse kumpaakaan. Toisinaan ihmisten lapsuusajan kokemukset tai symbioosi-vaiheessa saadut haavat sisimpään ja minäkuvaan luovat "kylmyyden" ja paon tilanteesta. He eivät enää koe tarvitsevansa sitä ja luopuvat ajatuksesta kokonaan, rohkeus puuttuu. Toisinaan ihminen jää erotessaan kiinni loppuelämäkseen toiseen ihmiseen, koska oli vielä toisessa niin kiinni: hän ei koskaan kerinnyt näkemään sitä aitoa elämää ja suhdetta, vain ne ruusunnuput. Koetaan usein itselleenkin tietämättä, että vain se ihminen oli oikea ja siten muille ei osata antaa tilaa ja mahdollisuutta. On luonnollista, että jossain vaiheessa symbioosi loppuu ja toisinaan se alkaa jopa ahdistamaan. Alkaa erilleen kasvamisen aika. Toisinaan pariskunnat eivät saavuta näitä vaiheita samaan aikaan, joka voi tuntua toisesta käsittämättömältä. Eikö toinen välitäkään enää minusta? Teinkö jotain väärin? Jää vain tyhjyys, toinen ei enää olekaan minun. Suhteessa kaipaamme myös erillään olemista, itsenäisyyden elementtiä. Ennen kaikkea haluamme kokea myös sellaista itsenäisyyttä, jossa emme ole symbioottisesti riippuvaisia puolisosta. Sisäinen itsenäisyytemme vaatii tilaa, joka on henkilökohtaisen kasvun kannalta tärkeätä. Oman arvon tunto ja autonomia on osa meidän olemistamme ihmisenä. Eriytyminen on usein liiton vaikeita elementtejä ja joskus voi jäädä liiaksikin päälle. Tuolloin olisi hyvä miettiä, haluaako elää omaa elämäänsä vain itselleen vai onko valmis huomioimaan myös toisenkin ihmisen tunnetiloja. Suhde on kaikenkaikkiaan kompromisseja, niin puolesta kuin vastaan. Jos ainoastaan omat tarpeet menevät toisen edelle, olisi silloin hyvä myös elää yksin oman elämänsä herrana. Eriytyminen ei suinkaan kasvata pareja aina erilleen. Sellainen vaara tietysti on olemassa, jos tilannetta ei kohdata oikealla tavalla. Liian usein tämä koetaan uhkaksi ja yritetään torjua. En nyt tarkoita erilleen muuttamista, vaan sisäistä elämää, jossa oman persoonan kysymykset nousevat tärkeäksi, niin että ne vievät tilaa vaikkapa puolison huomioon ottamiselta. Pettymyksestä ja erillistymisestä päästään rikkaampaan parisuhteeseen, jos maltamme käydä sen läpi siinä mielessä, että se on mahdollisuus, ei uhka. Yleensä me perustammekin suhteen kuvitelmamme, toiveemme kanssa ja kun odotukset eivät täyty, niin säikähdämme. Tästä päästäänkin sujuvasti odotusten pettymiseen. Meillä on paljon odotuksia, suurin osa niistä on tiedostamattomia. Tiedostamattomista tärkeimpiä ovat syvät persoonalliset tunne-elämän tarpeemme. Liittyminen toiseen läheisesti hyväksytyksi tulemisen kautta, tunnesiteen kautta, on ihmismielen yksi voimakkaimmista motivaattoreista. Toinen yhtä tärkeä ominaisuus on omana itsenään oleminen, oma arvostus ja omat rajat. Näiden jännitteessä ihmissuhteet ovat usein hämmennyksissä ja saavat päämme sekaisin. Näihin liittyvät täyttymättömät odotukset ohjaavat voimakkaasti toimintaamme, siitäkin huolimatta vaikka emme tiedostaisi niistä yhtään. Mielestäni pääsyitä tämänmoisiin kriiseihin on pohjimmiltaan kahdenlaisia: toiset johtuvat läheisyyden pelosta ja toiset rooliristiriidoista, joissa kosketaan persoonan autonomiaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin menneisyys kuin toisen ihmisen luomat paineet ja odotukset. Se ettei ajankaan kuluessa osata kulkea yhteistä polkua, aiheuttaa yleensä eron; perustarpeet on tyydytettävä, tavalla taikka toisella. Minun tarpeeni ei ole sinulle ehkä mitään, mutta minulle ne ovat kaikki kaikessa. |
|
| Wilma |
| Lähetetty: 27.9.2006, 9:59 |
|
| viisaista sanoistasi... | |
| Tulisydän |
| Lähetetty: 27.9.2006, 7:08 |
|
| Poikamies, jos hänellä ei ole kokemusta naisita juurikaan, on vähän niin kuin eksyksissä sen suhteen, mitä nainen haluaa ja toivoo.
Suhteenne on tuore, joten ei mikään ihme, että hän ei hempeile ja suukottele. Miehet eivät yleensäkään hempeile tjmv., ellei heillä ole jotain taka-ajatuksia, olen huomannut. Keskustele. Kerro hänelle, miltä sinusta tuntuu ja mitä toivoisit. Avain: Keskustelu. Puhumalla paras. Älä nyt kuitenkaan heti laita kantapäitä vastakkain. Anna hänelle aikaa. Tutustukaa kaikessa rauhassa. Saattaa olla, että jos otat etäisyyttä, hän otaksuu, kuten miehet toisinaan, että et ole enää kiinnostunut hänestä. Ja hän lukkiutuu täysin, sulkeutuu ja se kontakti, mikä teillä on loppuu siihen. Jaksa vielä kuitenkin, kyllä hän varmasti siitä avautuu, kun et ota pakkokeinoja käyttöön, vaan varoen alat purkamaan vyyhtiä. Onnea yritykselle  |
|
| Wilma |
| Lähetetty: 27.9.2006, 1:28 |
|
| Parisen vuotta olen tuntenut ,vuoden tiiviimmin seurustellut ikäiseni n.50 poikamiehen kanssa joka ei pidä hyvänä ei suukottele ei puhu hempeitä. Muuten on ihana auttavainen puhutaan muista asioista mutta nyt alkaa tulla mitta täyteen. Minun astiani alkaa olla tyhjä. Mitä teen vai teenkö mitään? Hänet kyllä on tyydytetty ja pidetty hyvänä. Ehkä pitää luoda vähän etäisyyttä. En tiedä.Mitä ihmettä teen vain teenkö mitään? Annan mennä ja olla olossaan? | |